Tänään olen kärrännyt kesäkukkia kompostiin, leikannut osan pensaista ja perennoista alas ja haravoinut hieman lehtiä. Pakko se on uskoa, syksy on tullut. Kuunliljat (kuvassa) ovat myös antaneet periksi.
Muutama sinnittelijä puutarhassa vielä on. Viimeiset kehäkukat kukkivat yöpakkasista ja sateista huolimatta.
Samoin lehtikaalit, jotka viime vuonnakin kukoistivat uhkean vihreinä ensilumenkin alta. (Kuvassa myös yksi kalpeankeltainen krassinkukka, joka todellakin on lajinsa viimeinen tänä vuonna.)
Tänään pelastin viimeisen latva-artisokan keltaisten lehtien seasta.
Puutarhan väritys alkaa olla tämä. Nyt on aika jättää jäähyväiset myös tälle blogille, jonka elinkaareksi määrittelin kasvukauden 2016. Päivitystahti ei ole ollut niin tiheä, kuin alunperin ajattelin, koska tähän kasvukauteen on liittynyt elämässä paljon muutakin kuin puutarhanhoito. Mutta jälleen kerran olen kiitollinen tästä kesästä, tästä kiihkeästä kaaresta kevään ensi vihreistä syksyn ruskaan. Olen saanut nauttia luonnon kiertokulusta ja sen uskomattomasta kauneudesta sekä ruokapöydän antimista. Tunnen taas samaa väsymystä kuin joka vuosi, jaksan tehdä vain välttämättömimmät syystyöt ja loput jätän kevääseen. Tiedän, että silloin viriää taas uusi innostus ja uudet voimat. Neljän-viiden kuukauden kuluttua olen taas täynnä intoa. Ehkä jatkan myös blogia silloin.
Nyt lähden kulkemaan tätä polkua kohti talvea, pimeyttä ja lepoa. Kiitos kaikille teille lukijoille ja kommentoijille. Nähdään!
Hei hei!
Pihamaalla 