Kauan sitten, kun vasta haaveilin omasta pihasta, muuan tuttava sanoi inhoavansa pioneja. Ne ovat pönäköitä, vanhanaikaisia ja mauttomia, tuumasi hän.
Olin eri mieltä jo silloin. Lapsuudenkotini pihalla kasvoi tumman viininpunaisia pioneja, jotka isoäitini oli aikoinaan istuttanut. Vuosi toisensa jälkeen ne nousivat, muodostivat valtavia nuppuja ja kukkivat upeina, isoina puskina, ilman mitään sen kummempia hoitotoimia.
Ensimmäisinä vuosina omalla pihallani arastelin pioneja. Luin puutarhakirjoista, että ne ovat vaativia, hitaita kasvamaan ja ne pitää ehdottomasti istuttaa oikein, muuten mistään ei tulisi mitään.
Ostin ensimmäiset pionintaimeni ale-korista. Eipä olisi iso taloudellinen tappio, jos menisi pieleen. Kyseiset taimet kukkivat yllä olevassa kuvassa etualalla.
Kiinanpioni Festiva
On totta, että pionit ovat hitaita. Olen istuttanut lisää taimia monena vuonna, ja ensimmäisen kerran ne kukkivat yleensä vasta kahden vuoden kuluttua. Ja ennen kuin niistä tulee tuuheita, isoja kasvustoja, kuluu monta kesää.
Valkoinen pioni (lajike, hmm… ??)
Minulle, peruskärsimättömälle ihmiselle, pionit ovat opettaneet kärsivällisyyttä. Istuta taimi, anna sen olla, unohda jopa, ja ta-daa: jonain kauniina kesänä se avaa kukkansa.
Vaaleanpunainen Sarah Bernhardt
Eniten pidän valkoisista ja vaaleanpunaisista pioneista. Ainoat lajikkeet, jotka osaan nimetä, ovat Sarah Bernhardt ja kiinanpioni Festiva.
En ole vielä onnistunut istuttamaan lajikkeita, jotka kukkisivat eri aikaan. Niinpä pionisesonki pihallani on lyhyt, kivas ja intensiivinen. Sateista riippuen se kestää viikon tai kaksi. Silloin minä ja toinen pionien ystävä, puolipersialainen kissamme Tiksu emme poistu pihamaalta mihinkään.
Pihamaalla 