Chilikasvattaja – ehkä vielä joskus

Chilit tulivat kasvihuoneeseeni pari vuotta sitten. Siemenestä asti en ole rohjennut vielä niitä kasvattaa, mutta olen ostanut ja saanut tuttavilta reippaita taimia. Satoa on tullut kiitettävästi, mutta vain sen ansiosta, että taimia ja eri lajikkeita on ollut riittävän laaja valikoima.

Kaikenlaista mutkaa on ollut matkan varrella. Hennoimmat taimet ovat nuupahtaneet ulkoilmaan siirrettäessä. Puutarhamessuilta Suomen Chiliyhdistyksen osastolta ostettu virkeä taimi kuoli ruukussa.

Toissa kesänä kasvihuoneessa hyvän startin saaneet taimet joutuivat kirvojen joukkohyökkäyksen kohteeksi. Nostin ruukut ulos ja ruiskutin niitä mäntysuopaliuoksella. Kirvat katosivat, mutta mäntysuopa jäi. Chilipalot maistuivat saippualle.

Viime kesä oli hyvä chilikesä.

Työkaverilta saatu taimi näytti kylmän alkukesän ajan kasvattavan vain vartta (ylin kuva), mutta tsemppasi loppukesästä kasvihuoneessa ja tuotti lopulta hyvän sadon. Kasvatan chilini isoissa saviruukuissa kasvihuoneessa, kastelen ja lannoitan tasaiseen tahtiin ja tarkkailen kirva-tilannetta. Viime kesänä kirvoja ei näkynyt (parveilevatko ne eri kesinä eri paikoissa?), ja chilipalot saivat kasvaa ja kehittyä hitaasti mutta varmasti koleahkossa säässä.

Kyllä siellä jotain punaistakin näkyy.

Yksi chilinä ostamani taimi osoittautuikin paprikaksi, mutta ei se mitään. Hyviä olivat.

Se olikin paprika!

Säilön chilit pakastamalla, ja pitkin talvea lisään ruokaan kuin ruokaan oman maan palkoja. Joka kerran, kun chilin tulisuus puraisee, ajattelen kesää ja punaisen ja vihreän kirpeää yhdistelmää.

Onko ruokaa, johon yksi pieni palko ei sopisi? Ei, ei ole.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Advertisement

Puutarhalehti-addikti

 

Rakastan puutarhalehtien ajankohtaispalstoja. Upeat pihat ja hyötyjutut ovat myös ihan ok, mutta eniten ilahdun pienistä, juuri oikeaan aikaan tulevista tipseistä.

Eilen katselin joulun jäljiltä nuokkuvia hyasintteja, joita meillä on – no, paljon. Lempijoulukukkani. Yleensä suhtaudun hyasintteihin kuin viherkasveihinkin: ne eivät ole elämänikäisiä kumppaneita, vaan joutavat pois kukinnan päätyttyä. Nyt hyasinttini näyttävät kuitenkin niin elinvoimaisen vihreiltä (olen leikannut rapistuneet kukkavarret pois), etten ole hennonut heittää niitä pois.

Ja ta-daa: tänään luin Viherpiha-lehteä, jonka ajankohtaispalstalla neuvottiin, miten hyasintteja tulee kohdella, jotta ne jatkavat elämäänsä kesällä ulkona.

Kastelen ja annan ravinteita kerran viikossa kuukauden ajan. Sen jälkeen lopetan kastelun, annan lehtien kuivua ja vien sipulin viileään paikkaan. Istutan sipulit maahan keväällä, kun maa on sulanut. Kiitos!

Samassa lehdessä oli ajankohtaispalstalla toinenkin kiinnostava aihe. Kasvifysiologian dosentti Kurt Fagerstedt luonnehti viime kasvukautta keväästä syksyyn.

”Myöhäinen ja kolea kevät viivytti useiden monivuotisten lajien kasvuunlähdön kesäkuulle.” Tämän muistan. Juhannuksena ajoimme moottoripyörällä talvivarusteissa ja silti kuljettajan kädet jäätyivät koppuraisiksi ja raekuuro yllätti. Lämpöasteita ei tainnut olla edes kymmentä.

Viherpihan verkkosivut löytyvät täältä.

Toinen lempilehteni on ruotsalainen Trädgårdsliv.

Täältä en etsi hyötytietoa, vaan puhdasta inspiraatiota. Potagereja, muotopuutarhoja, keittiöpuutarhoja ja kartanoiden pihamaita. Ajatonta sisältöä, joka ei vanhene.

Talvikauden lohdutusta, kun kevääseen tuntuu olevan ihan liian pitkä aika.

 

 

 

 

 

 

Kasvihuone talvella

Talvi on tullut Etelä-Suomeenkin.

Yritän joka talvi muistaa käydä tiputtelemassa lumet ajoissa kasvihuoneen katolta. Tänään lumi oli kevyttä pakkaslunta, mutta sitä oli ehtinyt jo kertyä parinkymmenen sentin kerros. Märäksi suojalumeksi muuttuessaan se rikkoo kasvihuoneen lasiruutuja ja painaa alumiinirunkoa lyttyyn.

Yleensä ruutuja menee rikki talven aikana kolmesta viiteen, etenkin kulmauksissa ja räystäiden kohdilla. Viime vuosi taisi olla ensimmäinen, kun selvisin ilman piipahdusta lasitusliikkeeseen.

Kasvihuoneellani alkaa olla ikää kymmenkunta vuotta. Jo viime kesänä huomasin, että runkokehikko ei ole enää ihan vatupassinsuora. Liukuovi rahisi ja kirskui liikuteltaessa, ja putosi yhä useammin pois jengoiltaan.

Perustukset tehtiin aikoinaan huolella, mutta routa, lumi ja pakkanen ovat silti tehneet tehtävänsä.

Kuurankukkia!

Näillä pakkasilla en edes yritä avata kasvihuoneen ovea. Kurkin vain haikeana sisälle: siellä ne ruukut, köynnöstuet ja työkalut odottavat, kuten minäkin.

Lumentulon harvoja hyviä puolia on se, että valkoinen vaippa peittää armeliaasti ja tasapuolisesti myös pihamaan vähemmän kauniit nurkat. Kasvihuoneen takana rehottaa epämääräinen jättömaa, joka kasvaa horsmaa, villiä vadelmaa ja juolaheinää. Sinne on kertynyt myös rikkinäisiä ruukkuja, puolityhjiä lannoitesäkkejä, laudankappaleita ja sen sellaista.

  Kaikki käytöstä poistettu puutarhakama ei vanhene pittoreskisti.

Tämän rojukokoelman raivaaminen oli to-do-listallani jo viime kesänä, mutta siirtyi sitten muiden kiireiden ja tekosyiden takia tälle vuodelle. Otan uuden kuvan tänne lumien sulettua, niin eiköhän siitä saa riittävän sysäyksen siivousoperaatiolle.

Hei-hei kasvihuone, koitetaan kestää tämäkin talvi.

Valoa on jo ilmassa!

Tee-se-itse-nainen

Viime äitienpäivänä sain mieluisan lahjan: kasan kiviä. Perhe on lakannut jo aikaa sitten ihmettelemästä puuhiani, kivikasa on lahjana ihan ok.

Lakka antiikkikivet ovat kauneimpia pihakiviä, joita tiedän. Ne ovat myös edullisia (vaikka lahjan hintaan ei pitäisi reagoida); noin 30 euroa neliö.

Kasvihuoneen toisella puolella oli muutaman neliön alue, jolle piti tehdä jotain. Ennestään siinä oli Kekkilän (jo säiden harmaannuttama) viljelylaatikko ja ylämäkeen nouseva rinne. Olin jo pitkään haaveillut siihen cottage garden -tyyppistä kiveystä.

Tuumasta toimeen.

Nopeat asennushiekat alle, ja vatupassilla suurin piirtein vaateriin kiveä kiven viereen.

Antiikkikivet toimivat myös muurikivinä. Ylämäkeen syntyi kiva istutusallas, johon siirsin henkitoreissaan olevalta mansikka”maalta” muutamia rönsyjä ja istutin kaksi kesäkurpitsan tainta. Betoninharmaaseen ruukkuun istutettu laventeli sopi tyyliin saumattomasti.

Vähän myöhemmin kesällä näytti tältä.

Kokeilin istutusaltaassa kesäkurpitsojen juurilla ruohokatetta. En ole ihan varma, oliko se hyvä idea. Kesäkurpitsat kasvoivat vartta ja lehtiä, mutta hedelmän (?) muodostus ei ollut samaa luokkaa kuin aikaisempina vuosina avomaalla.

Mansikat rehottivat kuten aina, ja räkättirastaat löysivät tiensä tännekin.

Viljelylaatikossa kasvoi persiljaa, sitruunamelissaa, keltasipulia, salottisipulia ja monivuotista lipstikkaa ja minttua.

Nyt jännitän, miten kiviladontani selviävät ensimmäisestä talvesta ja roudasta.

Esikasvattajan tunnustukset

Pionirakkaus

Kauan sitten, kun vasta haaveilin omasta pihasta, muuan tuttava sanoi inhoavansa pioneja. Ne ovat pönäköitä, vanhanaikaisia ja mauttomia, tuumasi hän.

Olin eri mieltä jo silloin. Lapsuudenkotini pihalla kasvoi tumman viininpunaisia pioneja, jotka isoäitini oli aikoinaan istuttanut. Vuosi toisensa jälkeen ne nousivat, muodostivat valtavia nuppuja ja kukkivat upeina, isoina puskina, ilman mitään sen kummempia hoitotoimia.

Ensimmäisinä vuosina omalla pihallani arastelin pioneja. Luin puutarhakirjoista, että ne ovat vaativia, hitaita kasvamaan ja ne pitää ehdottomasti istuttaa oikein, muuten mistään ei tulisi mitään.

Ostin ensimmäiset pionintaimeni ale-korista. Eipä olisi iso taloudellinen tappio, jos menisi pieleen. Kyseiset taimet kukkivat yllä olevassa kuvassa etualalla.

Kiinanpioni Festiva

On totta, että pionit ovat hitaita. Olen istuttanut lisää taimia monena vuonna, ja ensimmäisen kerran ne kukkivat yleensä vasta kahden vuoden kuluttua. Ja ennen kuin niistä tulee tuuheita, isoja kasvustoja, kuluu monta kesää.

Valkoinen pioni (lajike, hmm… ??)

Minulle, peruskärsimättömälle ihmiselle, pionit ovat opettaneet kärsivällisyyttä. Istuta taimi, anna sen olla, unohda jopa, ja ta-daa: jonain kauniina kesänä se avaa kukkansa.

Vaaleanpunainen Sarah Bernhardt

Eniten pidän valkoisista ja vaaleanpunaisista pioneista. Ainoat lajikkeet, jotka osaan nimetä, ovat Sarah Bernhardt ja kiinanpioni Festiva.

En ole vielä onnistunut istuttamaan lajikkeita, jotka kukkisivat eri aikaan. Niinpä pionisesonki pihallani on lyhyt, kivas ja intensiivinen. Sateista riippuen se kestää viikon tai kaksi. Silloin minä ja toinen pionien ystävä, puolipersialainen kissamme Tiksu emme poistu pihamaalta mihinkään.

 

 

 

 

 

Puro

Tämä kuva on otettu vuosi sitten. Nyt meillä ei vielä ole näin paljon lunta.

Pihallamme virtaa luonnonvesipuro. Se syntyi puolivahingossa, mieheni spontaanista ideasta 15 vuotta sitten, kun rakensimme taloamme. Tonttimme takana kohoaa harju, jonka sisuksissa on ilmeisen valtavat vesivarannot. Rakennusaikana talon takaa rinteestä lirisi pieni puro kaivinkoneen jättämässä uomassa. Mieheni keksi ohjata veden salaojaputkea pitkin tiettyyn kohtaan tonttiamme, ja siinä se nyt edelleen virtaa.

Peitimme putken hiekalla ja mullalla ja kaivoimme putken suuaukon eteen kuopan, jonka pohjalle viritimme pohjamuovin. Tästä pienestä lammesta puro jatkuu loivaa rinnettä alas portaittain kunnes yhtyy tontin reunalla kulkevaan piiriojaan.

Puron maisemoinnissa auttoi puutarhuri Terhi Aalto, joka on ollut monen muunkin kauniin idean kummi meidän pihallamme. Tältä puro näytti viime kesänä:

Virtauksen ansiosta vesi pysyy koko ajan näin kirkkaana. 

Kivet ovat suurimmaksi osaksi omalta tontilta rakennusaikojen myllerryksissä esiin nousseita. Lisäksi seassa on Kekkilän kauniin valkoisia isoja koristekiviä sekä monivärisiä pieniä rantakiviä.

Lammen ympärillä kasvaa jättipoimulehteä, viiruhelpiä, kurjenmiekkoja, saniaisia ja rentukoita. Niin, ja toukokuussa valkovuokkoja, jotka ovat levinneet metsänreunasta.

Ensi kesän projekteja ovat hapertuneiden puusiltojen uusiminen ja puron alajuoksun istutusten kohentaminen. Tai siis: alajuoksulla ei ole istutuksia, into on loppunut kesken… Mutta ensi kesänä tilanne korjaantuu.

Purossa ei ole pumppua. Keväällä ja alkukesästä vesi virtaa kiivaasti kohisten, ja hiipuu loppukesää kohti. Koko kesän puron solina kuitenkin kuuluu kasvihuoneelle ja aurinkoterassille.

Kesän ääni.